Sielujen puolustaja

”On enemmän sitä, mikä meitä yhdistää, kuin sitä, mikä meitä erottaa.” Muistelmissaan Eero Huovinen kertoo persoonallisella tavallaan, millaista oli toimia piispana Helsingissä. Yliopistolta kirkkoon siirtynyt mies joutui vaikeiden haasteiden eteen. Miten kohdata kadun miehet ja naiset, papit, poliitikot ja paavit? Eero Huovinen on yksi näkyvimmistä ja rakastetuimmista piispoistamme. Hänen piispakauteensa Helsingissä osui kansakuntaa järkyttäneitä tragedioita ja kirkkoa repiviä kiistoja. Piispan sarkaan kuului työtä seurakuntalaisten ja pappien, lasten ja vanhusten, työttömien ja asunnottomien, median ja parlamentin kanssa. Lukija pääsee kurkistamaan myös kirkon kulissien taakse. Ekumeeniset tehtävät veivät Huovisen maailmalle, mutta omaan kaupunkiinsa Stadiin hän palasi aina mielellään. Kutsumuksensa ydintä Huovinen ei ole halunnut unohtaa: Miten puhua Jumalasta ja hänen armostaan? Piispaksi tulo oli suuri muutos koko Huovisen perheelle, ja eniten oppimista oli tuoreella piispalla itsellään. Huovinen kuvaa työtään ja ajatuksiaan omalla lämpimän viisaalla ja tärkeilemättömällä tavallaan. Eero Huovinen (s. 1944) on luterilaisen kirkon emerituspiispa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori. Helsingin piispana (1991-2010) Huovinen tuli tunnetuksi näkyvänä keskustelijana sekä kirkon liberaalien ja konservatiivien linjariitojen sovittelijana. Huovinen on kirjoittanut lukuisia teoksia, joista viimeisin on varhain kuolleesta äidistä kertova Äitiä ikävä(2020).