Ylipainolisämaksu

Elämä voi muistuttaa meikkipussia, mutta vuorenvarmasti elämä on matka. Erään Tove Janssonin novellikokoelman nimi on 'Kevyt kantamus', mikä on ajatuksena kaunis ja ilmava mutta ikävä kyllä epärealistinen. Elämä on matka, jossa kantamukset ovat sitä luokkaa, että sanavarastossa on syytä olla YLIPAINOLISÄMAKSU. Kun Tytti Karakoski matkustaa, matka voi suuntautua lapsuuden hiekkalaatikolle, jossa naapurin Tommi oli toivottoman tylsää leikkiseuraa. Matka voi viedä vieläkin kauemmaksi, vuoteen 1968, jolloin toisen naapuritalon Wolfgang, 3 v., opetti Tyttiä pissaamaan seisaaltaan. Tytti voi toki tehdä matkan myös tulevaisuuteen, sellaiseen tulevaisuuteen, jossa hän haluaisi elää. Tai ei missään tapauksessa haluaisi. Tytti matkustaa sujuvasti myös korviensa ja kirjan kansien välissä. Tytti muistaa epäonnistuneen yrityksensä iskeä mies Tutankhamonin hautakammiossa. Tytti muistaa tunnin kestäneen turvatarkastuksen Manchesterin lentokentällä, jossa syylliseksi paljastui lancasterilainen juusto. Tytti tietää, millaista on Ruotsin-laivalla alaikäisenä, hullun bilettäjäkaverin kanssa, niuhon iltanukkujan, koko perheen, pelkän äidin, keski-ikäisten naisten ryyppyremmin tai karaokeen hurahtaneen kaverin kanssa. Matkat ovat tutkimusmatkoja itseen ja vieraitten ihmisten töllötystä katukahvilassa aurinkolasien takaa. Oman paikan etsimistä lahden tuolla puolen tai Torniossa. Tutun löytämistä vieraassa, vieraan kohtaamista tutussa. Sen muistamista, että rintaliivien kaarituet piipittävät aina turvatarkastuksessa. Ja ylipainolisämaksu on aina maksettava, kun käsketään. Siitä ei voi puhua itseään irti.